Kasvupaikkatyypit

Metsätyypit

Metsätyyppijärjestelmä on kivennäismaiden metsien (lehtojen ja kangasmetsien) aluskasvillisuuden lajiston, lajien runsaussuhteiden ja kasvien elinvoimaisuuden silmänvaraiseen havainnointiin perustuva nopea menetelmä kasvupaikkojen viljavuuden arviointiin. Sitä käytetään laajalti monissa metsätalouden ja ympäristöalan käytännön toimissa.

Järjestelmä pohjautuu lähes sata vuotta vanhaan A.K. Cajanderin metsätyyppiteoriaan. Kullakin kasvilajilla on omat kasvupaikkavaatimuksensa, ja kasvit myös vaikuttavat toistensa kasvuun kasvupaikoillaan. Tästä syystä keskenään samanlaisilla kasvupaikoilla on samankaltainen kasvillisuus, ja niiden sanotaan kuuluvan samaan metsätyyppiin. Koska kasvupaikan biologinen tuotoskyky on tärkein metsäkasvillisuuden vaihtelua aikaansaava tekijä Suomessa, tätä kasvillisuuden ominaisuutta voi hyödyntää arvioitaessa kasvupaikan viljavuutta.

Opas esittelee valokuvien, tekstien ja kartakkeiden avulla kivennäismaiden kasvupaikkatyypit ja niihin kuuluvat lehto- ja kangasmetsätyypit Suomen eri metsäkasvillisuusvyöhykkeillä. Samoin esitellään myös kitu- ja joutomaiden luokitus.

Se on tarkoitettu yliopistojen, ammattikorkeakoulujen ja ammatillisten oppilaitosten metsätalouden, biologian ja ympäristöalan opetukseen, mutta soveltuu hyvin myös itseopiskeluun tai metsätyyppien tuntomerkkien kertaamiseen ennen maastokautta. Multimedian avulla myös muut luonnossa liikkujat voivat tutustua metsätyyppeihin.

Siirry Metsätyypit-palveluun

Suotyypit

Suot ovat kasvupaikkoja, joilla on suokasvien vallitsema turvetta kerryttävä kasviyhdyskunta. Turvekankaat ovat metsäojitettuja soita. Aiemmin turvekankaalta edellytettiin alle 25 %:n suokasviosuutta.

Metsätalouden ohjeistoissa, esim. Valtakunnan metsien inventoinneissa, soiden ja ojitettujen turvemaiden tulee täyttää seuraavista kriteereistä ainakin toinen: kivennäismaata peittävä orgaaninen kerros on turvetta (tiettyä turvekerroksen paksuutta ei edellytetä) tai kasvillisuudesta > 75 % on suokasvillisuutta. Ohutturpeisilla soilla ja turvekankailla orgaanisen kerroksen paksuus on alle 30 cm. Geologisessa määrittelyssä turvemailta edellytetään yli 30 cm:n turvekerrosta ja vähimmäispinta-alaa (20 ha).

Suotyyppijärjestelmä perustuu A.K. Cajanderin 1900-luvun alkupuolella esittämään metsätyyppiteoriaan, jonka mukaan tietylle kasvupaikalle syntyy kasvilajien välisen kilpailun seurauksena kasviyhdyskunta, jonka rakenne kuvastaa ympäristötekijöiden yhdistelmää. Soilla ns. ekohydrologia, jolla ymmärretään suolle tulevan veden määrän ja laadun ajallista ja paikallista vaihtelua, määrää kasviyhdyskuntien rakenteen. Suotyyppi on siihen kuuluvien kasviyhdyskuntien keskimääräinen, abstrakti ja sopimuksenvarainen kuvaus.

Suot jaetaan päätyyppiryhmiin eli korpiin, rämeisiin ja avosoihin, ja näistä avosuot edelleen nevoihin ja lettoihin. Korvet ja rämeet jaetaan aitoihin puustoisiin suotyyppeihin sekä sekatyyppeihin (aidon puustoisen tyypin ja avosuon yhdistelmiin). Tällä sivustolla ojitusmetsien eri ravinteisuustasojen turvekankaat on jaettu kahdeksi alatyypiksi. Lisäksi on kuvauksia erityislaatuisista turvekangastyypeistä sekä turvekangastyyppien hakkuun jälkeisistä tilanteista.

Opas esittelee valokuvien, tekstien ja graafien avulla luonnontilaiset suotyypit ja ojitusaluemetsien turvekangastyypit.

Se soveltuu metsä- ja ympäristöalan sekä biologian opetukseen ja itseopiskeluun.

Siirry Suotyypit-palveluun