Ulkomaiset havupuut

Abies – Pihdat

Pihdat (Abies Mill.) kasvavat pohjoisella pallonpuoliskolla lähinnä viileässä ja lauhkeassa ilmastovyöhykkeessä. Ne ovat usein vuoristojen puulajeja. Palsamipihta ja siperianpihta kasvavat kuitenkin laajalti myös alavilla mailla, palsamipihta jopa soilla. Pihtalajeja lasketaan olevan 40-50 luokittelutavasta riippuen. Luokittelua vaikeuttaa pihtojen taipumus risteytyä keskenään.

Pihtapuu kelpaa sahattavaksi laudoiksi ja paneeliksi sekä puutavaraksi rakenteisiin, missä ei vaadita taivutuslujuutta. Pihtojen oksat karsiutuvat huonosti, koska niiden lahoaminen on hidasta. Oksikkuus ja huono karsiutuminen heikentävät pihtapuun laatua sahapuuna. Kauniin, symmetrisen latvuksensa takia pihdat ovat erinomaisia koristepuita. Pihtoja kasvatetaan joulupuiksi ja koristehavuiksi, koska niiden neulasista löytyvät vihreän eri sävyt ja ne ovat pehmeitä eivätkä varise kovin helposti. Joulupuussa neulaset pysyvät kiinni pari viikkoa ilman vesijalkaakin. Pihtojen siemeniä käyttävät ravinnokseen monet linnut, esimerkiksi tiaiset ja käpylinnut. Siperianpihta on Suomessa melko yleinen koristepuu, mutta muita pihtoja on viljelty melko vähän.

Pihtalajien menestyminen ja viljely Suomessa

Chamaecyparis ja Cupressus – Valesypressit ja aitosypressit

Valesypressit (Chamaecyparis Spach) kasvavat luontaisina Pohjois-Amerikan länsirannikolla, Japanissa ja Taiwanilla. Kaikkiaan niitä tunnetaan 6 lajia. Huom.! Seuraavassa tekstissä valesypresseillä tarkoitetaan varsinaisten valesypressien lisäksi myös nutkansypressiä (Cupressus nootkatensis), joka aikaisemmin luokiteltiin valesypressien sukuun.

Valesypressien puuaine on arvostettua. Sitä käytetään erilaisiin rakennuskohteisiin. Levinneisyysalueidensa ulkopuolella valesypressejä sekä niiden lukuisia lajikkeita käytetään yleisesti koristepuina.

Puulajikokeissa on viljelty neljää eri valesypressilajia. Solböleen on istutettu niistä 3 lajia, Ruotsinkylään kaikki 4 (1 laji pihapuuna), Aulangolle 2 pihapuina ja Punkaharjulle 1 laji pihapuuna. Kaikkiaan viljelmiä on perustettu 17. Inventoinnissa viljelmiä oli jäljellä 7 ja lajeja 3: hernesypressi, nutkansypressi ja lawsoninsypressi. Viimeksi mainitusta oli elossa vain yksi alle metrin mittainen yksilö.

Valesypressejä on kasvatettu taimitarhalla 5-11 vuotta ja ne on koulittu 1-2 kertaan. Istutustiheys oli 3,0 x 3,0 m tai 2,4 x 2,4 m. Viljelmät on perustettu verhopuuston alle. Koska äkillinen verhopuuston poisto saattaa olla kohtalokas, on verhopuusto pyritty poistamaan varovasti. Viljelmiä on perattu tarpeen mukaan.

Mereisiin oloihin sopeutuneiden valesypressien pakkaskestävyys on heikko. Valesypresseistä hernesypressi on menestynyt Solbölessä kohtalaisesti kun muut lajit ovat siellä tuhoutuneet. Ruotsinkylässä ja Punkaharjulla valesypressit ovat joko tuhoutuneet tai menestyneet heikosti.

Larix – Lehtikuuset

Lehtikuuset (Larix Miller) kasvavat luontaisina pääasiassa pohjoisen pallonpuoliskon viileässä ilmastovyöhykkeessä. Lehtikuusten levinneisyysalue ulottuu monin paikoin pohjoiselle tai alpiiniselle metsänrajalle. Lehtikuusia tunnetaan alun toistakymmentä lajia. Lehtikuuset poikkeavat muista meillä kasvavista havupuista siinä, että ne varistavat neulasensa syksyisin. Lehtikuuset ovat tärkeitä saha- ja kuitupuun tuottajia levinneisyysalueillaan.

Lehtikuusen puuaine kelpaa moniin tarkoituksiin. Sitä käytetään paneelina ja parkettina sekä rakennuspuuna kohteissa, joissa tarvitaan lahonkestävyyttä. Lehtikuusilla – kuten monilla muillakin puulajeilla – vain sydänpuu on lahonkestävää. Pintapuu sen sijaan saa herkästi väri- ja lahovikoja. Lehtikuusen lahonkestävyys perustuukin pitkälti sen suureen sydänpuuosuuteen. Paperipuuna lehtikuusta voidaan käyttää pieniä määriä muun havupuun seassa.

Lehtikuusia on käytetty paljon myös maisemapuuna puistoissa ja pihoilla. Lehtikuusissa näkyy vuodenaikojen vaihtelu voimakkaana. Keväällä neulasten puhjetessa puut ovat heleän vihreitä ja syksyllä kirkkaan keltaisia. Lehtikuusikoissa kasvaa syksyisin lehtikuusentatteja.

Lehtikuusien menestyminen ja viljely Suomessa

Picea – Kuuset

Kuuset (Picea A. Dietr.) ovat levinneet pohjoisen pallonpuoliskon viileälle ilmastovyöhykkeelle ja lauhkean vyöhykkeen kylmimpiin osiin. Kuusten levinneisyysalue ulottuu Ranskan Alpeilta Euroopassa Tyynenmeren rannikolle Itä-Aasiassa sekä Pohjois-Amerikassa mantereen poikki Atlantilta Tyynellemerelle. Kuusilajeja lasketaan olevan 30-50 kappaletta. Suomessa kasvaa luontaisena vain yksi kuusilaji, metsäkuusi (Picea abies (L.) Karsten) ja sen alalaji siperianmetsäkuusi (P. abies subsp. obovata (Ledeb.) Domin). Kuusilajeilla lajinsisäinen muotovaihtelu on usein suurta. Tämä on vaikeuttanut lajimäärityksiä, mikä näkyy suvun lajimäärän epätarkkuutena. Lisäksi luokittelua on vaikeuttanut lajien välinen risteytyminen.

Monilla kuusilajeilla on tärkeä merkitys metsäteollisuuden raaka-aineena sekä luontaisilla levinneisyysalueillaan että eksootteina viljeltyinä. Meillä ulkomaisia kuusilajeja ei ole metsätalouspuuna juuri käytetty vaikka joidenkin lajien kasvu on ollut lähes kotimaisen kuusen luokkaa. Muutamat ulkomaiset kuusilajit, lähinnä okakuusi ja serbiankuusi, ovat suosittuja koristepuina. Lisäksi koristepuina käytetään joidenkin ulkomaisten kuusilajien erikoismuotoja metsäkuusen erikoismuotojen ohella.

Kuusilajien menestyminen ja viljely Suomessa

Pinus – Männyt

Mäntyjen (Pinus L.) levinneisyysalue on laajempi kuin minkään muun havupuusuvun. Ne ovat levinneet pohjoiselta metsärajalta aina päiväntasaajalle asti, yksi laji jopa päiväntasaajan eteläpuolelle. Männyn suvussa myös lajeja on enemmän kuin missään muussa havupuusuvussa, yli 100. Männyt ovat levinneisyysalueillaan usein alueensa tärkeimpiä metsäpuita, kuten myös ainoa Suomessa luontaisena kasvava mäntylaji, metsämänty (Pinus sylvestris). Männyt ovat tärkeitä sekä sahapuina että paperiteollisuuden raaka-aineena. Lisäksi monet mäntylajit ovat suosittuja koristepuita.

Vaikka ainakin meillä luontaisena kasvavista havupuista mänty sietää alkuperäsiirtoja paljon huonommin kuin kuusi, on joillakin mäntylajeilla kyky sopeutua erittäin hyvin uuteen kasvuympäristöön. Tunnetuin näistä on montereynmänty (Pinus radiata D. Don), joka kasvaa luontaisena pienellä alueella Pohjois-Amerikan länsirannikolla. Siitä on tullut tärkeä metsätalouspuu Australiaan, Uuteen Seelantiin ja Etelä-Afrikkaan. Kontortamänty on toinen amerikkalainen puulaji, jota kasvatetaan metsätalouspuuna levinneisyysalueensa ulkopuolella Euroopassa, myös meillä Suomessa.

Sembramäntyä on istutettu jo 1800-luvun lopulla koristepuuksi tai ehkä oikeammin tuottamaan suurikokoisissa siemenissään vararavintoa ihmisille. Myöhemmin suosittuja koristepuita ovat olleet vuorimänty ja makedonianmänty.

Mäntylajien menestyminen ja viljely Suomessa

Pseudotsuga – Douglaskuusi

Douglaskuusten (Pseudotsuga Carrière) sukuun kuuluu 4 lajia, joista 2 kasvaa Pohjois-Amerikan länsirannikolla ja 2 Itä-Aasiassa. Suomessa on kokeiltu vain yhtä, pohjoisamerikkalaista lajia (Pseudotsuga menziesii). Se on luontaisella levinneisyysalueellaan tärkeä sahapuu; muilla lajeilla on metsätaloudellisesti vain vähän merkitystä. Lisäksi tämä sahapuuna arvostettu puu on yksi maailman kookkaimmiksi kasvavista puulajeista.

Douglaskuusi on menestynyt myös Suomessa hyvin. Douglaskuusen puuainetta pidetään lahonkestävänä.

Pseudotsuga menziesii — Lännendouglaskuusi

Taxus – Marjakuuset

Marjakuuset (Taxus L.) ovat levinneet Pohjois-Amerikkaan, Itä-Aasiaan ja Eurooppaan. Euroopanmarjakuusen (Taxus baccata) levinneisyysalue ulottuu meillä Ahvenanmaalle, mutta se ei menesty istutettuna sisämaassa. Marjakuusten sukuun kuuluu 8 lajia.

Marjakuuset jäävät yleensä pienikokoisiksi ja pensasmaisiksi. Niiden varjonsieto on erittäin hyvä. Marjakuusi voi saavuttaa jopa 1000 vuoden iän.

Marjakuusia ja niiden lajikkeita käytetään paljon viherrakentamisessa. Marjakuusta on aikoinaan käytetty puuaineen kimmoisuuden takia jousien valmistukseen.

Taxus cuspidata — Japaninmarjakuusi

Thuja – Tuijat

Tuijia (Thuja L.) kasvaa luontaisena Pohjois-Amerikassa ja Itä-Aasiassa. Niitä tunnetaan 6 lajia ja ne ovat kaikki varjopuita.

Tuijat ovat erinomaisia koristepuita, mutta niitä käytetään luontaisilla kasvualueillaan myös sahapuuna. Tuijien puuaine on melko lahonkestävää.

Tuijien pakkasenkestävyys vaihtelee lajista ja alkuperästä riippuen aroista kestäviin. Kanadantuija on osoittautunut melko kestäväksi ja sitä on viljelty Suomessa yleisesti koristepuuna. Jättituijan huono menestyminen meillä taas johtuu ainakin osittain liian eteläisistä alkuperistä.

Koeviljelmiin on istutettu 3 tuijalajia. Solbölessä, Punkaharjulla ja Aulangolla on viljelty kaikkia kolmea ja Ruotsinkylässä kahta lajia. Kaikkiaan tuijilla on perustettu 34 viljelmää, yhteiseltä pinta-alaltaan 8,8 ha. Vuoden 1996-97 inventoinnissa viljelmistä oli jäljellä 31 ja lajeista kaikki kolme.

Taimet kasvatettiin taimitarhalla 4–7-vuotiaiksi ja koulittiin 1-2 kertaan. Istutustiheytenä käytettiin 1,0 x 1,0 m – 3,0 x 3,0 m, mutta pääasiallisesti 1,6 x 1,6 m. Viljelmät on perustettu yleensä verhopuuston alle. Jättituijan viljelmissä voimakas verhopuuston poisto on vioittanut ja tappanut puita, siksi verhopuusto on pyritty säilyttämään.

Tsuga – Hemlokit

Hemlokit (Tsuga (Endl.) Carrière) kasvavat luontaisina Pohjois-Amerikan länsi- ja itäosissa sekä Japanissa ja Himalajalla. Lajeja tunnetaan kaikkiaan 10.

Hemlokit ovat varjopuita eivätkä viihdy avoimilla kasvupaikoilla. Luontaisilla levinneisyysalueillaan hemlokkeja käytetään saha- ja paperipuuna. Ne ovat myös kauniita koristepuita.

Metsäntutkimuslaitoksen puulajiviljelmissä hemlokit eivät ole menestyneet kovin hyvin. Arin laji on ollut japaninhemlokki. Myös rotkohemlokki on menestynyt heikosti. Muut lajit ovat menestyneet kohtalaisesti ainakin jollakin tutkimusalueella: kanadanhemlokki Solbölessä, vuorihemlokki Ruotsinkylässä ja lännenhemlokki Punkaharjulla. Näitä hemlokkilajeja voidaan kasvattaa koristepuina ainakin Etelä-Suomessa, kunhan käytetään kestävää alkuperää ja istutetaan ne varjoiselle ja suojaiselle paikalle.

Koeviljelmiin on istutettu viittä hemlokkilajia. Solbölessä on kokeiltu kaikkia viittä lajia, mutta Ruotsinkylässä, Aulangolla ja Punkaharjulla vain yhtä lajia. Kaikkiaan hemlokkiviljelmiä on perustettu 12, joista 10 viljelmää on jäljellä. Niiden pinta-ala oli yhteensä noin 0,5 ha. Inventoinnissa kaikista viljellyistä lajeista oli vielä puita jäljellä.

Taimet kasvatettiin taimitarhalla 5–10-vuotiaiksi ja koulittiin 1-3 kertaan. Istutustiheytenä käytettiin yleensä 2,4 x 2,4 m, mutta joskus myös 3,0 x 3,0 m. Viljelmät on perustettu yleensä verhopuuston alle. Myöhemmin verhopuusto on vähitellen poistettu. Äkillinen verhopuuston poisto saattaa vahingoittaa puita. Viljelmiä on perattu tarpeen mukaan.